Sadutus
Sadutus antaa mahdollisuuden kertoa omista ajatuksistaan. On tärkeää kokea tulevansa kuulluksi ja huomata muiden arvostavan juuri ”minun ajatuksiani”. Se lisää myös mielenkiintoa muuta kirjallisuutta kohtaan, vahvistaa oman kyvykkyyden tunnetta, antaa kehittyvälle identiteetille rakennuspalikoita ja toivottavasti lisää mielenkiintoa kirjoittamista ja lukemista kohtaan. Sadutuksessa saa käyttää mielikuvitustaan sekä saa kokemuksen taiteentekijänä. Hauskinta sadutuksessa on yhdessäolo ja luovuudesta iloitseminen sekä toisen uudenlainen kohtaaminen. Sadutettavaa lasta ei tarvitse tuntea etukäteen. Uusi työntekijä voi tutustua hyvin nopeasti ja henkilökohtaisesti lapsiin sadutuksen avulla.
Sadutus on menetelmänä helppo käyttää. Siihen ei tarvita mitään, mitä ei kotoa löytyisi. Paperi ja kynä riittää. Aikuinen kirjaa lapsen tarinan/runon sellaisena, kuin lapsi sen kertoo. Siten aikuinen osoittaa kuuntelevansa ja olevansa aidosti kiinnostunut lapsen kerronnasta. Sadutuksen jälkeen tarina voidaan haluttaessa kuvittaa lapsen piirtämillä kuvilla ja siitä voi esimerkiksi tehdä pienen kirjan. (erinomainen lahja esimerkiksi isovanhemmille) Sadutus lisää kertojan ja kirjaajan välistä vuorovaikutusta ja lapsen luottamusta aikuiseen välittävänä ja läsnä olevana ihmisenä. Sadutusta kannattaa tehdä useammin kuin vain yhden kerran. Silloin kertojan päällimmäiset ajatukset tulevat tutuiksi.
Sadutuksen tausta
Sadutus on keksitty sekä myös kehitelty Suomessa. Toimintatapana sadutus on levinnyt jo ympäri maailmaa sekä sen hyötyjä on tutkittu paljon. Menetelmän keksijä on koulupsykologi sekä valtiontohtori Monika Riihelä sekä sitä on ollut kehittämässä Liisa Karlsson. Monika aloitti sadutusmenetelmän kehittämisen 1980-luvulla. Ensimmäisen kerran hän kokeili menetelmää työskennellessään koulupsykologina 1980-luvun alussa. (Karlsson, 2003, 101–102.) Aluksi sadutus oli terapiapainotteista. Myöhemmin sadutus on korostanut lasten omaa kulttuuria ja sen arvostamista. Sadutusmenetelmää on kehitetty sopimaan eri-ikäisille henkilöille, vaikka alun perin sadutus oli suunnattu lapsille. (Karlsson, 2003, 100 & YLE.)
Sadutus ohje
Sadutus aloitetaan kertomalla lapselle ”Kerro satu (tarina tai juttu). Kirjaan sen juuri niin kuin sen minulle kerrot. Lopuksi luen tarinasi ja voit muuttaa tai korjata sitä, mikäli haluat.” (Riihelä, 1991, 29–33; Karlsson, 2000; 2003). Sadutuksen kesto on yleensä noin 5–15 minuuttia ja sadutusta voi tehdä myös aikuisille, kuten puolisolle tai ystävälle. Kun lapsi alkaa kertomaan tarinaa, tulee sinun kirjata tarina juuri samalla tavalla kuin lapsi sen kertoo. Älä muuta tai korjaa lapsen kertomaa. Kertomuksen loputtua lue tarina lapselle, ja anna hänelle mahdollisuus muokata tai korjata sitä. Sadutushetken tueksi voi ottaa mukaan myös kuvia. Jos lapsella on haasteita puheen tuottamisen kanssa, kuvat voivat olla suuri apu lapselle. Myös piirtäminen vahvistaa sadutusta. Tilanteen jälkeen tarinan voi lukea koko perheelle.
Sadutustilanteen aikana on hyvä kirjata myös muita huomioita tilanteesta. Miten tilanne alkoi ja loppui sekä mitä ajatuksia ja mielipiteitä tilanteesta heräsi? Saitko sadutuksesta uutta tietoa lapsen ajatuksista ja toimintatavoista? Pystytkö hyödyntämään saamaasi tietoa jokapäiväisessä arjessa?
Kirsi Järvelä, Laura Heikkilä, Anni Marjamäki
Lähteet:
https://www.lapsetkertovat.org
https://maailmankoulu.fi/sadutus/
Riihelä, M. (1991). Aikakortit. Tie lasten ajatteluun. VAPK kustannus.
Karlsson, L. (2000). Lapsille puheenvuoro. Ammattikäytännön perinteet murroksessa. Helsingin yliopisto, kasvatuspsykologia. Lapset kertovat -julkaisusarja. Stakes. Helsinki: Edita.
Karlsson, Liisa (2003). Sadutus – avain osallistavaan toimintakulttuuriin. PS-kustannus.
https://areena.yle.fi/1-1870079
Kuva: